• Suomeksi
  • Svenska
  • In English
  • Po Rysski
  • Deutsch
  • Eesti keeles
- Tekstikoko + Tulosta
Etusivu / Palvelut / Ympäristö / Kulttuuriympäristö / Muinaisjäännökset

Muinaisjäännökset

Muinaisjäännökset ovat maastossa säilyneitä jäänteitä muinaisen ihmisen toiminnasta. Muinaisjäännökset voivat olla asuinpaikkoja, pyyntikuoppia, punamultahautoja, uhrikuppeja jne. Muinaisjäännös on lailla suojattu ja kaikki niiden alueella tehtävät toimenpiteet ovat luvanvaraisia. Kaikki maasta löydetyt esineet, joiden iäksi voidaan olettaa vähintään sata vuotta, on toimitettava Museoviraston tutkittavaksi.

Kiuruvedellä on kartoitettu muinaisjäännöksiä jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien, mutta järjestelmällisesti Muinaismuistolain säätämisen jälkeen (1963). Varhaisimpia dokumentointeja tekivät alan harrastajat liittyen 1900-luvun vaih­teessa virinneeseen kiinnostukseen kansallisista juurista. Vuonna 2000 kohteita oli yli 30, mikä on toiseksi eniten Pielaveden jälkeen Pohjois-Savossa. Kivikauteen ajoittuvien löytöjen suhteellinen runsaus osoittaa Kiuruveden olleen muinais­järvivaiheiden aikana ihmisen merkittävä kulkualue. Museovirasto on määrittänyt (1983­) Kuopion läänissä 15 valtakunnallisesti merkittävää esihistoriallista suojelualueko­konaisuutta, joihin kuuluvat kampakeraamisen ajan Hinkusalmi ja Tu­liniemi Kiuruvedellä.

Kiuruveden muinaisjäännösten inventointitietoja on teknisessä palvelukeskuksessa ja Kuopion kulttuurihistoriallisessa museossa.

Kiuruveden muinaisjäännöksiä voi tarkastella Museoviraston sivuilla: Muinaisjäännösrekisteri

 

Esihistoriallinen aika 

Kivikauden (8000-1000 eKr) muinaisjäännöslöydöt ovat kult­tuurikerroksia, saaliseläin­ten poltettuja luita ja asumus­ten paa­lunsijoja sekä työkaluiksi muokat­tuja kiviä. Var­haisim­mat mer­kit ihmi­sen liikkumisesta Kiu­ruveden alueella ajoite­taan esikeraamiseen aikaan.

(8000-1000 eKr) muinaisjäännöslöydöt ovat kult­tuurikerroksia, saaliseläin­ten poltettuja luita ja asumus­ten paa­lunsijoja sekä työkaluiksi muokat­tuja kiviä. Var­haisim­mat mer­kit ihmi­sen liikkumisesta Kiu­ruveden alueella ajoite­taan esikeraamiseen aikaan.
 

Ryönänjoen Luvelahdesta v. 1947 löytynyt ihmishahmoinen vasarakirves, jota säilytetään Kansallismuseossa. (Kuva Museovirasto)


Kampakeraamisen ajanjakson
(4200-2000 eKr.) saviastioiden palaset säilyvät maas­sa parem­min kuin aiemmat, pääasiassa luun, puun tai muun maatuvamman materiaalin jäännökset. Kampakeraamisen ajan löydöt, kuten työvälineiksi helposti muokattavat piikiven palaset, kertovat myös kaupankäynnistä. Suomessa­han ei piitä luonnostaan esiinny. Viimeistään kampakeraamisella ajalla Suomeen oli tullut suomalaisugrilaista kieltä puhuvaa väestöä, ja nuorakeraamisella ajalla mm. karjanhoidon mukanaan tuomaa väes­töä. Kivikau­tisten asuin­paikkojen joukossa tämän ajan löydök­set ovat selvästi tavallisimpia.

Pronssikau­della (2000 v. eKr) omaksuttiin metallien käyttö. Etelä- ja Länsi-Suomessa harjoitettiin alkeellista karjanhoitoa ja ehkä maanviljelyäkin, sisämaassa jatkui lap­palaisten harjoittama pyyntitalous. Rautakauden tyypillisimpiä muinais­jäännöksiä ovat kiviröykkiöhaudat, itäisessä Suomessa lapinrauniot. Kiuruve­dellä näitä on inventoitu yksi Niemismäellä, joka sekin saattaa olla luontainen kivikko eli pirunpelto. Ei tiedetä, liittyikö lapinraunioihin hautaamista, maan omaksi merkitsemistä, palvontaa tai uhraamista vai olivatko ne eränkävi­jöiden tienviittoja. Pronssikauden ja rau­takauden ajan muinaismuistojen määrä on vähäinen.

Uhrikivien (uhrikivet, -pöydät, -kuopat, -kupit) tarkoitus on uskonnolli­nen. Itä-Suomen uhrikivien ikä on epävarma, ja useat tutkijat olettavat niiden olevan vasta 1200-luvulta. Hautapaikkojen yhteydes­sä kivet saattoivat liittyä vainajien palvontaan, metsässä taas luon­nonpalvontaan. Hautapaikoilla joka vainajalla saattoi olla oma kivikuppi, johon ruokauhri tuotiin. Uhraaminen lopetettiin kristinuskon myötä 1500-luvulla. Rapakkojoen Paljakanvuorelta on löydetty 40 uhrikuppia. Lisää tietoa Paljakasta: Pohjois-Savon muisti/ Paljakka

 

Eränkäynti 

Lappalaisperäisen nimistön runsaus (Lapinsa­lo, Lapinniemi, Kotajoki, Osmanki ja Hin­gunniemi) kertoo alueen varhaisimmasta väes­töstä, jonka kanssa etelästä ja idästä tul­leet eränkävijät kävivät turkis­kauppaa, ilmeisesti myös verottivat. Lappi-sana viittaa myös vieraaseen ja kaukaiseen. 1500-luvulle tultaessa erätalous oli kehittynyt elin­keinoksi, jota perheet ja suvut harjoittivat haltuun ottamillaan eränautinta-alueilla. Tur­kikset olivat 1000-luvulta alkaen merkittävä valuutta maail­malla, mikä edisti eränkäyntiä. Sitä vauhdittivat myös valtion maapolitiikka ja rintamaiden väestönkasvu.

Pohjois-Savossa eri heimoil­la oli jatkuvia rajakiistoja. Ruot­sin valtakunnan puoleiset hämäläiset ja savolaiset sekä Nov­gorodin valtakun­taan kuu­luvat karjalaiset heimot tul­kitsivat vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan epämääräistä rajaa omak­si eduk­seen Ylä-Savon vesireittejä käyttäessään. Tilanne vakiintui useita vuosikymmeniä kes­täneiden sopimisyritysten jälkeen vuonna 1452, mistä muistona on Lah­navuo­ren rajamerkki.­­ Siinä yhtyvät Venäjän, Poh­jan­maan, Savon ja Hämeen rajat. Kui­tenkin vasta vuon­na 1595 solmitun Täyssinän rauhan jälkeen katsottiin Savon alueen muo­dollisestikin kuuluvan Ruot­sin valtakuntaan.

Lisää tietoa : Lahnavuoren muistomerkki

Pohjois-Savon muisti: Lahnavuoren rajakivi

 Lahnavuoren rajamerkki

 

Eränkävijän rakennelmat olivat oletettavasti tilapäisiksi tarkoitettuja kotia, jois­sa ympyrän kehään asetetut pystysuuntaiset riu’­ut tai puun haljispuolikkaat tukeutuvat yläpäästään toisiinsa. Rakennustyyppinä pistekota säilyi Kiuruvedellä vielä 1900-luvulle keitto- ja pyykkikotana.

Lamasalvos­rakenne eli vaa­kasuorahirsira­kenne omak­suttiin Suo­meen idäs­tä rautakau­della 800-1000 jKr. Uusi edis­tyksellinen rakennus­tekniikka perustui rautakirveeseen, jolla voitiin kaataa suuri puumäärä, sekä va­raan, jolla voitiin tehdä salvos ja rakentaa tiivis seinärakenne.

Hirsikota oli salvottu ne­liömäinen vuoliaiskattoinen rakennus, jonka keskellä oli kivistä kasattu tulisija. Välikattoa ei ollut, ja savu ohjautui keskellä harjaa ole­van aukon kautta ulos. Rakennustyyppinä hirsikotaa kuten pistekotaakin käytettiin vielä 1900-luvulla karjakeittiöinä ja metsätyö­kämppinä.

 

 

Koivujärven Rauhaniemen savupirtti saattaa olla eränkävijöiden rakentama ja Kiuruveden vanhin säilynyt rakennus. Perimätiedon mukaan rakennus oli paikalla uudisasukkaiden tullessa paikalle.

 

Muut muinaisjäännökset

Kiinteisiin muinaisjäännöksiin luetaan myös kiviröykkiöt ja muis­tokivet, kaskirauniot ja pyyntikuopat  sekä luon­nonmuodostumat, joihin liittyy kultillinen tai maa­ginen merkitys.

Vainajien kun­nioittamisesta on näkynyt piirteitä 1900-lu­vulle asti vanhoista kristinuskoa edel­tämistä uskomuksista. Vainajien muis­toksi karsitun puun tarkoitus oli estää kuollut palaamasta kum­mittelemaan. Myöhemmin tapa muovau­tui vainajan muistoksi tehdyksi merkinnäksi, joka sijaitsi pihapiirissä tai saattoreitin varrel­la. Käytössä olivat myös ulkorakennuksen seinälle kiin­nitetyt muis­totaulut.

Koivujärven Rauhaniemen karsikkopetäjän runkoon on kaiverrettu Salomon Saastamoisen nimikirjaimet S.S. ja kuolinaika 26.1.1868.


(Lähde: Kiuruveden kulttuuriympäristö ja sen hoito)