• Suomeksi
  • Svenska
  • In English
  • Po Rysski
  • Deutsch
  • Eesti keeles
- Tekstikoko + Tulosta
Etusivu / Palvelut / Kulttuuritoimi / Historia ja perinne / Kuuluisat kiuruvetiset

Kuuluisat kiuruvetiset

Kuuluisia kiuruvetiset näyttely avattiin Kiuruveden kotiseutumuseolla 9.6.2013 Kiuruveden 140-vuotis juhlavuoden kunniaksi. Näyttelyn on koonnut Jenna Ruotsalainen.

 

Näyttelyyn on valittu vajaa kaksikymmentä Kiuruvedellä asunutta, jo edesmennyttä, oman alansa paikallista taikka kansallista vaikuttajaa aina politiikasta kulttuuriin ja uskontoon saakka. Kyseisten henkilöiden kautta pääsee tutustumaan Suomen ja Kiuruveden historiaan sekä suomalaiseen kansankulttuuriin.

AKU RÄTY (1897-1965)

August ”Aku” Räty syntyi Kiuruveden Heinäkylän Yläpihan tilalla. Ensimmäiset vaikutukset herännäisyydestä Aku sai äidinäidiltään ja enoltaan sekä pyhäkoulusta. Vanhemman veljen äkillinen kuolema ja Helluntain jumalanpalvelus Kiuruveden kirkossa saivat pienen Akun pohtimaan uskonkysymyksiä ja tutkimaan ahkerasti Raamattua jo ennen rippikoulua.

 16-vuotiaana hän toimi jo pyhäkoulunopettajana ja tutustui Väinö Malmivaaraan, Lapuan Karhumäen kristillisen kansanopiston johtajaan. Karhumäessä Aku opiskeli vuoden verran puheiden pitämistä ja virallisti vakaumuksensa hankkimalla körttipuvun, perheensä vastusteluista huolimatta. Tuona aikana Aku tutustui lähemmin myös Malmivaarojen perheeseen, josta tuli hyvin läheinen ”toinen perhe” Akulle.

Kiuruvedellä Aku oli monille hengellinen keskustelukumppani ja sielunhoitaja, ja hän kävi monien nuorukaisten kanssa kirjeenvaihtoa. Vuonna 1928 Akun vastusteluista huolimatta hänestä tehtiin Herättäjä-Yhdistyksen matkapuhuja, aluksi pelkästään Savon, mutta myöhemmin koko Suomen alueelle.

Körttipuvussaan, lapikkaat jalassa ja tuohesta punottu salkku kainalossaan Aku kävi puhumassa monissa eri tilaisuuksissa ja seuroissa, sodan aikana myös juoksuhaudoissa ja korsuissa. Aktiivisena seurapuhujana hän toimi aina 50-luvun lopulle asti, jolloin hänen terveytensä alkoi heiketä. Viimeisen julkisen puheensa hän piti Kiuruveden kirkossa pyhäinpäivänä 1965.

Kuva seurakunnan kuva-arkistosta: Aku Räty saarnaamassa.

05c Aku R_ty julistamassa rintamalla[1].jpg

ELIAS SIMOJOKI (1899-1940)

Lauri Elias Simojoki (vuoteen 1926 asti Simelius) oli heimosoturi ja IKL:n kansanedustaja sekä oikeistoradikaalien legendaarinen johtaja 1920- ja 1930-luvuilla. Hän syntyi Raution pitäjässä Keski-Pohjanmaalla pappisperheeseen. Luonteeltansa hän oli hurskas, kansanomainen ja tempperamenttinen, mutta hyvin huumorintajuinen.

Vuonna 1918 Simojoki osallistui Suomen sisällissotaan Oulun I Vapaaehtoisen Rintamakomennuskunnan ja Kajaanin Sissihiihtäjien mukana. Ylioppilaaksi  valmistuttuaan vuonna 1919 Simojoki osallistui jälleen sotaan Mannerheimin miekkavalan innoittamana. Hän taisteli heimosodissa  Aunuksessa majuri von Hertzenin rykmentissä sekä vuonna 1921 räjähdyskomennuskunnan jäsenenä Karjalan retkellä.

Heimosotien aikana Simojoki jäi venäläisten vangiksi, mutta onnistui karkaamaan luvaten Jumalalle ryhtyvänsä papiksi, jos tästä tilanteesta nyt selviäisi hengissä. Vuonna 1923 Simojoki valmistuikin papiksi Helsingin yliopiston jumaluusopillisesta tiedekunnasta. Hän toimi pappina mm. Kiuruvedellä, Iisalmessa sekä Kemissä.

Simojoki oli aatteeltansa äärioikeistolainen ja suur Suomen kannattaja. Hän oli vuonna 1921 mukana perustamassa Akateemista Karjala-Seuraa. Vuonna 1933 Simojoki toimi Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) kansanedustajana. Erityisen tunnettu Simojoki oli äärioikeistolaisen nuorisojärjestön Sinimustien johtajana 1933-36.

Viron vallankumous –selkkauksen jälkeen Simojoki joutui todella voimakkaan kritiikin kohteeksi ja Sinimustat lakkautettiin. Järjestön tilalle Simojoki kuitenkin perusti Mustapaidat vuonna 1937 ja jonka päällikkönä hän toimi aina kuolemaansa saakka.

Talvisotaan Simojoki osallistui rykmentin pastorina JR 39:ssä. Surmansa Elias sai venäläisten konekivääristä hiihtäessään Laatokan jäälle lopettamaan haavoittuneen hevosen.

Kuva seurakunnan kuva-arkistosta: Elias Simojoki.

05f Elias Simojoki[1].jpg

MALMIVAARAT

NIILO KUSTAA MALMBERG (1807–1858)

 Pastori Niilo Malmberg oli herännäisyyden johtohahmoja 1800-luvun alkupuolella ja yksi merkittävimmistä evankeliumin saarnaajista koko Suomessa. Hengellisen herätyksen Niilo koki Pietarissa tutustuessaan katolilaiseen herätysliikkeeseen. Niilon uskonnäkemykseen vaikuttivat syvästi myös kohtaamiset Jonas Laguksen ja Paavo Ruotsalaisen kanssa.

 WILHELM MALMIVAARA (1854–1922)

 Niilon poika Wilhelm jatkoi isänsä jalanjäljissä ja toimi merkittävänä herännäisyyden johtohahmona koko Suomessa. Vuonna 1879 Wilhelm valittiin Kiuruvedelle pitäjänapulaiseksi ja mukanansa hän toi myös herännäisyyden uuden kukoistuksen. Wilhelmin ja herännäisyyden myötä seurakunnassa alkoi kohota siveellisyys; juopumus, kortinpeluu ja tanssit vähenivät. Vuonna 1888 Malmivaara perusti Hengellisen Kuukausilehden, jonka lisäksi hän kirjoitti useita hengellisiä kirjoja ja virsiä. Herännäisyyden leviämisen edistämiseksi hän perusti useita järjestöjä kuten ”Raamattuyhtiön”, joka levitti mm. Raamattua köyhälistön keskuuteen.

 Kirkollisen vakaumuksensa lisäksi hän oli aktiivisesti mukana politiikassa. Vuosina 1897–1905 hän edusti valtiopäivillä pappissäätyä sekä vuosina 1907–1919 hänet valittiin kansanedustajaksi Suomalaisen puolueen ja Kokoomuksen listoilta.

VÄINÖ MALMIVAARA (1879–1958)

 Wilhelm–isän ollessa kirkkoherrana Paavolassa, pojat Väinö ja Arvi asuivat ja kävivät koulunsa Oulussa. Väinö oli ja nuoresta lähtien hyvin kiinnostunut politiikasta ja maailman menosta, elettiinhän tuolloin hyvin vaikeita aikoja. Erityisen huolissaan Väinö oli tavallisesta rahvaasta, hän olikin uuttera raittiusmies ja ajoi säätyrajojen poistamista nuorsuomalaisten riveissä.

 Työnsä ohella Väinö opiskeli teologiaa ja valmistui papiksi vuonna 1913. Vuonna 1914 Väinö viimeinkin pääsi synnyinseudullensa Kiuruvedelle papiksi. Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Lapuan Karhumäkeen suunniteltiin ensimmäistä herännäishenkistä ”kristillistä” kansanopistoa. Opiston johtajaksi pyydettiin Väinöä, johonka tämä lopulta suostui. Opisto oli valtavan suosittu, ja siksi päätettiin perustaa uusia opistoja mm. Lapinlahdelle. Väinö järjesti myös Herättäjän opintokursseja ja suunnitteli Herättäjän paikallisosastojen perustamistakin.

Sisällissodan aikana opistolaisia velvoitettiin suojelemaan Haapamäen rautatien tärkeää risteysasemaa, jota varten oppilaat perustivatkin oman suojeluskuntansa. Myös itse johtaja Malmivaara lähti poikiensa mukaan kenttäpapiksi. Sodan jälkeen Väinö koki elämänsä vaikeimman vaiheen toimiessaan pappina punavankien keskuudessa.

 Wilhelm-isän kuoleman jälkeen vuonna 1922 Väinö joutui ottamaan päävastuun herännäisyydestä. Isänsä tavoin myös Väinö kirjoitti kirjoja ja virsiä. Vuonna 1926 hän toimi kirkkoherrana Kiuruvedellä. Tämän lisäksi hän toimi Kokoomuksen kansanedustajana. Vuonna 1943 Väinö valittiin Lapuan kirkkoherraksi, mutta joutui siirtymään Oulun hiippakuntaan piispaksi edeltäjän traagisesti menehdyttyä sodan uhrina. Vuonna 1954 Väinö siirtyi eläkkeelle viettäen viimeiset vuotensa Kiuruvedeltä ostamassaan mökissä.

Väinön veli Arvi Malmivaara (1885–1970) toimi kirkkoherrana Kuusankoskessa ja Ylistarossa. Aatteeltansa Arvi oli veljeänsä paljon kiivaampi äärioikeistolainen. Hän toimi IKL:n kansanedustajana sekä Lapuan liikkeen valtuuskunnan jäsenenä.

Väinön molemmat pojat Tatu Malmivaara (1908–1987) ja Jukka Malmivaara (1916–2002) valitsivat myös suvun tapaan pappisuran. Tatu toimi pappina ja rehtorina Kiuruvedellä sekä Kokoomuksen kansanedustajana. Jukka haavoittui sodassa vakavasti, ja sodan jälkeen joutui lyhyeksi ajaksi vankilaan asekätkentäjutun vuoksi. Vankeuden jälkeen hän omistautui kristilliselle työlle ja opiskeli papiksi. Hän toimi kirkkoherrana Kiuruvedellä ja piispana Kuopion hiippakunnassa.

Kuvat Kiuruveden seurakunnan kuva-arkistosta: vas. Väinö Malmivaara ja oik. Wilhelm Malmivaara.

Khra Väinö Malmivaara_seurakunnan kuva-arkistosta Wilhelmi Malmivaara[1].jpg





























LAURI LESKINEN (1918-1979)

Lauri Leskinen syntyi Lapinsalon Rajalassa maanviljelijä perheeseen. Vuonna 1943 Leskinen valmistui kansakoulun opettajaksi Kajaanin seminaarissa. Opettajana hän on toiminut Närpiössä, Pyhäjärvellä, Kiuruvedellä ja viimeiseksi Kuopiossa.

Kirjallisen tuotantonsa Leskinen aloitti esikoisromaanillaan ”Ehtoona sitten raukee turhaan” (1948). Aluksi hän kirjoitti perinteikkäitä kansankuvauksia, mutta pian hän vaihtoi näytelmäkirjallisuuteen. Ensimmäinen pitkä näytelmä ”Läpikäytävä” (1962/1965) oli heti menestys ja on esitetty lähes kaikissa Suomen teattereissa. Tunnetuin ja arviolta paras näytelmä Leskiseltä oli ”Minna” (1974/1975), joka sai osakseen kriitikoilta yksimielisen kiitoksen.

Yhteensä Leskinen kirjoitti 18 romaania, novellia ja näytelmää sekä oli mukana ryhmätyönä tehdyissä kabareenäytelmissä. Eri tuotannoistaan hänelle on myönnetty useita valtionpalkintoja. Tämän lisäksi hän oli merkittävä kulttuuripoliittinen vaikuttaja.

Kuvanveistäjä Unto Kumpulainen on tehnyt Leskisestä rintakuvan Kuopion kaupunginteatteriin sekä veistoksen Kuopin kaupunginkirjastoon. Kiuruveden kirjastossa paljastettiin Leskisen patsas vuonna 1984.

Kuva kaupungin kuva-arkistosta: Lauri Leskinen

Kirjailija_Lauri_Leskinen_vanhana.jpg

ONNI PALASTE (1917-2009)

Onni Palaste (vuoteen 1945 asti Bovellán) syntyi Kiuruvedellä, mutta muutti pian Kajaaniin. Hän on toiminut urheiluopiston johtajana, liikealalla  ja eri järjestöissä sekä lopulta vapaana kirjailijana vuodesta 1971 lähtien. Sotakirjailijana hän on yksi alansa merkittävimpiä koko maassa.

Kirjailijaksi Palasteen teki sota, jossa hän oli itse mukana. Keskeinen osa Palasteen kirjallisesta tuotannosta käsitteleekin sotaa, sissejä ja kaukopartiotoimintaa; erityisesti talvi- ja jatkosotaan sijoittuen, mutta Simo Hurtta kirjojen kohdalla myös isonvihan aikoihin. Sotakirjailijana hän oli hyvin tuottelias ja lukijakunta oli laaja; erityisesti sotaveteraanit olivat hänen teoksiensa innokkaita lukijoita. Veteraaneilta hän myös keräsi haastatuiden avulla materiaalia kirjoihinsa, osa perustuen jopa tosi tapahtumiin.

Esikoisteoksensa ”Rukjärven sissit” julkaistiin ensimmäisen keran vuonna 1967 ja se sai lähes kauttaaltaan hyvät arvostelut niin, että silloinen puolustusvoimain komentaja Yrjö Keinonen myönsi Palasteelle kyseisen teoksen kirjoittamisesta puolustusvoimain pronssisen ansiomitalin.

LAURI KOKKONEN (1918-1985)

Lauri Kokkonen oli merkittävä Kiuruvedellä asunut näytelmäkirjailija. Hän syntyi Pielavedellä ja toimi kansakoulunopettajana vuosina 1938-1963, jonka jälkeen hän toimi Oulun eteläisen piirin kansakoulutarkastajana. Kiuruveden kirkonkylällä hän toimi opettajana.

Kokkonen muistetaan erityisesti huomiota herättävistä ihmiskuvauksistaan sekä arkipäivän tapahtumien läpi tuomastaan dramatiikasta. Kokkosen menestysteos oli ”Laahus” –näytelmä, jonka kantaesitys oli Tampereen teatterissa vuonna 1958 ja ensi-ilta Helsingin kansanteatterissa.

Vuosina 1973-74 Kokkonen muokkasi ”Viimeiset kiusaukset” –näytelmän oopperalibrettoksi. Oopperaan musiikin sävelsi pikkuserkku Joonas Kokkonen ja pääosaa eli maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalaista esitti kuuluisa baritoni Esa Ruuttunen. ”Viimeiset kiusaukset” –oopperasta on tullut yksi Suomen oopperataiteen suurimmista teoksista.

HEIKKI LOUNAJA (1912-1987)

Heikki Lounaja, alkujaan Matti Heikki Lilja, syntyi Kiuruveden Niemiskylän Kaistaleessa hyvin köyhiin oloihin. Isä Heikki lähti Yhdysvaltoihin Pikku-Heikin ollessa vasta 1-vuotias, eikä hän sieltä koskaan palannut. Kaisa-äiti elätti perheensä työskentelemällä pullonpesijänä apteekissa, hautojen hoitajana ja pyykkärinä; lapsensa hän kasvatti körttiläiseen tyyliin ankarasti ja Herran nuhteessa.

Kansa- ja keskikoulun Heikki kävi Kiuruvedellä; tuolloin hän aloitti myös ensimmäiset kirjalliset toimensa, kun hänen kirjoituksiaan julkaistiin joissakin lehdissä. Metsäkoulun hän kävi Rovaniemellä. Koulujen jälkeen hän työskenteli metsähallituksen palveluksessa mm. metsäpiiripäällikkönä ja metsäteknikkona. Kiuruvedellä hän asui vielä 50-luvulla, jonka jälkeen hän muuti Kajaaniin.

Lounajan esikoisteos ”Pitkin varsitietä” ilmestyi 1950 ja sitä pidettiin vuoden parhaimpana esikoisteoksena. Romaaneja Lounajalta on ajan mittaan ilmestynyt kymmenkunta. Teoksista voi löytää lämpimän tunteen maaseudun asukkaisiin, heidän arkitöihinsä  ja tunnelmahetkiin, heidän suhteistaan toisiinsa ja ympäröivään luontoon. Vuoden 1966 jälkeen kirjailijalla on kuitenkin lähes kahdenkymmenen vuoden tauko, kunnes vuonna 1984 julkaistaan ”Tervakansan laulu”, johon Lounaja on panostanut paljon aikaa. Teos kuitenkin jäi vaille suurta huomiota valtakunnallisten kriitikoiden vaivautumatta edes lukemaan teosta. Muun muassa tästä masentuneen ja sairauden murtamana Heikki Lounaja kuoli 74-vuotiaana.

Kuva kaupungin kuva-arkistosta: Heikki Lounaja.

Uusi_Heikki_Lounaja_70_vuotiaana_kuvannut_Aino_Lounaja[1].jpg

ALFRED RUOTSALAINEN (1884-1957)

Alfred Ferdinant Ruotsalainen tuli tunnetuksi henkilö- ja maisemamaalauksistaan. Hän syntyi Kiuruveden Ryönänjoen kylään maanviljelijä perheeseen. Hän opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa Helsingissä ja teki opintomatkan Italiaan, Ranskaan ja Saksaan. Ensimmäisen kerran hänen teoksiaan oli esillä Helsingissä vuonna 1906. Tämän jälkeen hän osallistui moniin taiteilijoiden yhteisnäyttelyihin edustamalla nuorempaa taiteilijapolvea. Maalaamisen lisäksi Alfred työskenteli pääasiassa pukimoalalla.

Alfredin muotokuvissa keskeisellä sijalla ovat lapsikuvat. Maisemia hän maalasi paljon muun muassa Ryönänjoella, jossa hän vietti kesälomat ja sota-ajan vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa.

Kuva kaupungin kuva-arkistosta: Alfred Ruotsalainen perheineen, vaimo Maria Elisabeth Kärkkäinen ja lapset Urho, Helka ja Hanna. Kuvasta puuttuu nuorimmainen Hilkka.

aruotsalainen2.jpg

ANNA-MARIA MÅRD (1859-1927)

Kiuruveden Haapakummussa asui koko Suomessa ja ulkomaillakin tunnettu selvännäkijä ja kansanparantaja Anna-Maria Mård eli Haapakummun Anna-Mari. Hän syntyi Piippolan Lamunkylässä, mutta Carl-isän kuoltua ja Britha-äidin mentyä uusiin naimisiin 15-vuotias Anna-Maria muutti Lepistön taloon Kiuruveden Remeskylään.

Lepistön isäntä Kalle Lepistö eli toiselta nimeltään Pienenmäen ukko oli tunnettu parantaja. Kahdeksan vuoden ajan Kalle opetti kasvattitytöllensä parantamisen ja selvännäkemisen taitoja. Kallen kuoltua Anna-Maria avioitui pienviljelijä Heikki Mårdin kanssa ja muutti Haapakumpuun.

Haapakummussa Anna-Mari paransi sairaita ihmisiä ja eläimiä lääkkeillänsä, joita hän valmisti kasvattamistaan yrteistä ja apteekista ostamistaan lääkkeistä. Mutta erityisen vahva oli Anna-Marin selvännäkijän taito: hän pystyi näkemään kadonneita esineitä, eläimiä ja ihmisiä sekä tiesi milloin avun pyytäjä oli tulossa ja mitä hänellä oli asiaa ennekuin tämä oli edes Haapakumpuun tullut. Hänen sanotaankin muuttuneen rauhattomaksi, jos avun tarvitsija ei heti tullut apua pyytämään. Hän antoi hyvin yksityiskohtaista tietoa ja vilpillisyyden hän paljasti heti. Tieto Anna-Marista levisi nopeasti ja avunpyytäjiä saapui ympäri Suomea ja rajojen ulkopuoleltakin.

Kuva Kiuruveden kaupungin kuva-arkisto: Haapakummun Anna-Mari.

Anna_Maria_Mård.jpg

ANTTI KÄMÄRÄINEN (1895-2000)

Antti Kämäräinen syntyi Niemiskylän Kämärälässä. 10-vuotiaana hän sai ensimmäisen soittopelinsä, huuliharpun. Pian Antin isä huomasi poikansa lahjakkuuden ja tämän ollessa 14-vuotias antoi 8 markkaa ensimmäisen kaksirivisen hanurin ostoon. Ensimmäinen esiintyminen Antilla oli Museo-Paavon häissä, tämän jälkeen hän esiintyi monissa eri juhlissa ja tansseissa.

Vuonna 1915 Antti avioitui ja hanurin soitto jäi lähes kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Sotien aikana hän ei iän vuoksi ollut rintamalla, mutta kotirintamalla hän oli vapaaehtoisena muun muassa ottamassa vastaan Kiuruveden asemalla rintamalta tulevia kaatuneiden ruumiita.

Sotien jälkeen Antti aloitti jälleen hanurin soiton ja ensimmäinen valtakunnallinen esiintyminen oli Tarvan TV-ohjelmassa 1968. Kymmenen vuotta myöhemmin hän esiintyi tuttujen kehotuksesta Kansanmusiikki juhlilla Kaustisilla, josta lähtien hän on esiintynyt useilla eri paikkakunnilla useissa eri tapahtumissa. Lopulta suurena kunnianosoituksena Antille myönnettiin vuonna 1988 mestaripelimannin arvon. Vuonna 2000 mestaripelimanni Antti menehtyi huimassa 105-vuoden iässä.

ERKKI ”SEPPÄ” SAASTAMOINEN (1911-1989)

Erkki Einari Saastamoinen syntyi Koivujärven Rauhaniemeen. Nuorelle pojalle ei koulunkäynti kuitenkaan maittanut ja hän joutui usein ongelmiin kepposistaan. Saastamoisen veljekset olivat hyvin kiinnostuneita musiikista: he kävivät läpi uusimmat iskelmät 30-luvulla suosiossa olleista Dallapé –vihkosista, kuuntelivat radiota ahkerasti ja soittelivat yhteistä hanuriaan.

Ensimmäisen pimpparauden eli triangelin Erkki sai Huutoperän Toivo Manniselta ja käytön hän oppi pihtiputaalaiselta Matti Pulkkiselta. Ensimmäiset esiintymiset 15-vuotiaalla hanuristilla oli aluksi pelimannien tauoilla ja myöhemmin omissa iltamissa.

25-vuotiaana Erkki lähti opiskelemaan sepäntyön alkeita Äänekoskelle. Palattuaan hän osti kuorma-auton ja perusti oman yrityksen. Vuonna 1939 Erkki avioitui ja soitto jäi lähinnä perhepiiriin. 60-luvun lopulla soittoinnostus palasi ja hän lähti Kaustisille, jossa media kiinnostui tästä parrakkaasta Väinämöisestä. Tästä lähtien Seppä-Saastamoinen kierteli vaimonsa kanssa monissa eri tapahtumissa sekä esiintyi TV- ja radio-ohjelmissa. Vuonna 1981 tehtiin ”Soittava Seppä” –elokuvakin.

Seppä-Saastamoinen pimpparautoineen ja partoineen oli yksi kuvatuimmista ja tunnetuimmista kansansoittajista koko maassa. Erityisesti hänet muistetaan hänen takomistaan ja soittamistaan pimpparaudoista. Hänet tunnettiin myös lupsakasta savolaisesta huumoristaan sekä tuohipillin ja kaksirivisen hanurin soitostaan.

Kuva kaupungin kuva-arkistosta: Antti Kämäräinen ja Erkki Saastamoinen museon pihapiirissä.

Kiuruvesi_ilta_museoalueella_1988_Antti_Kämäräinen.jpg

KLAUDIA PLATTONEN (1907-1989)

Klaudia Plattonen syntyi Suistamon Loimolassa Kuljulanmäen taloon. Elämä Karjalassa ei kuitenkaan ollut helppoa: köyhyys, nälänhätä ja sairaudet olivat arkipäivää. Niin myös jo syntymästään heikon Klaudian silmät alkoivat oireilla tämän ollessa 4-vuotias. Sairaus esti Klaudiaa osallistumasta normaaliin arkeen ja hän pysyi tiiviisti vanhempiensa luona.

Muisti Klaudialla kuitenkin oli hyvä: runolaulut ja tarinat jäivät hyvn mieleen. Niin jäi myös itkuvirret joita hänen äitinsäkin aina joskus hyräili. Mutta kaikista tärkein itkijä oli Klaudian buaboi, isoäiti, Matjoi Plattonen. Matjoi oli kuuluisa, hän kierteli esiintymässä ympäri Suomea ja ulkomaillakin, ja häntä tultiin Plattosten taloon kuuntelemaan.

Talvisodan syttyessä Plattosten oli lähdettävä kotikonnuiltaan sotaa pakoon. Evakkoapaikat vaihtuivat Jalasjärvestä Enon pitäjään, sitten takaisin loimolaan ja jatkosodan alkaessa jälleen evakkoon Kauhavalle ja Nurmekseen. Isän kuolema vuonna 1948 oli Klaudialle raskas: sairastavalla Klaudialla ei ollut enää kotia, ei työtä eikä tuloja.  Kunnalliskodilta Klaudian pelasti hänen sisarensa Helena Sirkiä, joka oli perheineen muuttanut Kiuruveden Hirvipurolle.

Vuonna 1949 Klaudian elämä muuttui merkittävästi, hän itki ensimmäisen itkuvirtensä Karjalan ikävässään. Tämän jälkeen Klaudia esiintyi monissa eri tilaisuuksissa. Toinen suuri muutos tapahtui vuonna 1971 Klaudian päästessä ensimmäistä kertaa asumaan omaan asuntoonsa Rinnekotiin. Klaudian itkuvirsiä, tarinoita, runolauluja ja loitsuja kävi moni kuuntelemassa ja tutkijat tallentamassa muistiin.

Vuonna 1989 täysin sokeutunut Klaudia, yksi harvoista siirtokarjalaisista itkuvirren taitajista, menehtyi. Hänen kunniakseen ortodoksiselle hautausmaalle on pysytytetty ”Palava pensas” –muistomerkki.

TIMO LIPITSÄ (1857-1950)

Timo Lipitsä oli laajalti tunnettu kanteleensoittaja ja runolaulaja, joka kierteli ympäri Suomea laulu- ja soittomatkoillansa. Hän syntyi Suistamossa Koiton kylässä pieneen maanviljelijä perheeseen. Ensimmäiset kosketukset kalevalaisten laulujen taitamiseen Lipitsä sai jo poikasena mm. kolmen vuoden karkumatkallansa sekä Petri Shemeikalta ja Iivana Onoilalta.

Kanteleen rakentamisen ja soiton Lipitsälle opetti oma isä Jyrki. Tästä poika innostui ja 17-vuotiaasta asti hän kulki kannel kainalossa erilaisissa tansseissa ja iltamissa. Soittomatkoille Lipitsä lähti vasta 1920-luvulla, aluksi Iivana Onoilan kanssa ja tämän kuoltua Feodor Vuorisen kanssa, loppuaikoina Lipitsä esiintyi yksin. Hän esiintyi monissa eri laulujuhlissa, mutta varsinaiseen kuuluisuuteen Lipitsä nousi kanteleensoittajana Helsingin laulujuhlilla 1931.

Laulumatkat Lipitsän tuli lopettaa vuonna 1938 sokeutumisen vuoksi. Talvisodan syttyessä Lipitsän oli lähdettävä evakkoon Laihian Torstilaan. Välirauhan aikana hän kävi Suistamossa, mutta jatkosodan vuoksi oli pian lähdettävä uudestaan evakkoon Iivo-pojan luokse Lapuan Kauhajärvelle. Viimeisen matkansa Lipitsä teki Kiuruveden Niemiskylään, jossa hän asui ja kuoli entisessä Työväen Osuuskaupan talossa.

Lipitsää kuvattiin paljon, ja hänen runojaan ja kanteleen soittoaan talletettiin. Vuonna 1951 hänen haudallensa pystytettiin Suistamo-seuran toimesta hautapatsas, jossa on kuvattuna 6-kielinen kannel.

PAAVO TIKKANEN (1823-1873)

Paavo Tikkanen oli merkittävä suomenkielen edistäjä ja suomalaisuusmies, joka vaikutti sekä kansallisella että paikallisella tasolla. Hän syntyi Kiuruveden Hingunniemessä valistuneeseen Tikkasten perheeseen. Ylioppilaaksi hän valmistui Porvoossa vuonna 1841 ja maisteriksi Helsingissä 1847. Vuonna 1859 hän valmistui tohtoriksi väitöskirjallaan ”Väkiluku ja asukas-suhteet Suomessa”, joka oli yksi ensimmäisistä suomenkielisistä väitöskirjoista.

Opiskeluaikoina Tikkanen huomasi ruotsinkielen voittosuuden ja päätti ottaa osaa ajan kielitaisteluihin maltillista suomalaisuuden linjaa noudattaen. Hänen pääpyrkimyksenä oli suomalaisuuden levittäminen ja suomen kielen aseman korottaminen yleiseksi kirja- ja keskustelukieleksi.

Vuodesta 1845 lähtien hän alkoi julkaista suomenkielisiä kirjoja ja kirjoituksia. Vuonna 1847 hän oli perustamassa ystäviensä Ahlqvistin, Europaeuksen sekä Vareliuksen kanssa Suometar –viikkolehteä. Samana vuonna perustettiin myös Nuorten Suomalaisten Liitto, jonka ajatuksena oli suomen kielen käyttö ja ruotsin kielen karttaminen.

Tämän lisäksi vuonna 1848 hän osti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kirjapainon, omisti kirjakaupan ja oman kustantamon. 1860-luvulla hän oli mukana valtiopäivillä talonpoikaissäädyn valistusvaliokunnan sihteerinä. Tikkanen oli mukana vaikuttamassa myös Kiuruvedellä. Hän oli mm. perustamassa Savon rataa, kirjastoa ja kansakoulua sekä nälkävuosina hän oli hankkimassa viljaa.

Vuonna 1870 Tikkanen kuitenkin vetäytyi syrjään raskaiden menetysten uuvuttamana ja viimeisiä vuosia varjosti mielisairaus. Hänen elämäntyönsä oli niin merkittävä, että hänen kunniaksi ja muistoksi entisen kirjaston (nykyisen Väreen) eteen on perustettu Paavo Tikkasen muistomerkki.

HEIKKI TIKKANEN (1829-1915)

Paavo Tikkasen veli Heikki oli merkittävä maatalouden ja sivistyselämän kehittäjä Kiuruvedellä. Huonosta koulunkäynnistään huolimatta Heikistä tuli valistunut maanviljelijä, joka matkusteli poikkeuksellisen paljon.

Hän oli hyvin yritteliä ihminen, joka oli mukana mm. perustamassa myllyä, säästöpankkia ja yhtiömeijeriä sekä oli yhtiökumppanina tiilenvalmistuksessa. Tämän lisäksi hän toimi monissa kunnan luottamustehtävissä.

Heikin vaikuttaminen ei kuitenkaan jäänyt vain paikalliselle tasolle vaan hän oli mukana myös koko Suomea koskevissa tapahtumissa. 1880- ja 1890-luvuilla hän edusti talonpoikaissäätyä valtiopäivillä, joissa hän ajoi Kiuruveden etuja esimerkiksi Kiurujoen kanavoimisen ja ratahankkeiden muodossa. Heikki valittiin vuonna 1899 edustamaan Kiuruvettä erityisessä lähetystössä, joka vei Venäjän tsaari Nikolai II:lle ns. suurta adressia, jossa tuotiin esille suomalaisten paheksunta sortotoimenpiteitä kohtaan. Tsaari ei kuitenkaan lähetystöä ottanut vastaan.

Kuvat Kiuruvden kaupungin kuva-arkistosta: vas. Paavo Tikkanen ja oik. Heikki Tikkanen.

Hingunniemen_Paavo_Tikkanen.jpg

Heikki_Tikkanen_rajattu[1].jpg

K. P. LAPPALAINEN (1877-1947)

Kalle Pekka Lappalainen oli kaikkien aikojen eniten aikaansaanut kiuruvetinen vaikuttaja. Hän syntyi Hankaniemessä maanviljelijäperheeseen tuolloin vielä hyvin syrjäisessä Kiuruveden pitäjässä.

Hän oli hyvin voimaperäinen nuorisoseura- ja maamiesseuramies. Hän olikin mukana perustamassa Kiuruvedelle Nuorisoseuraa ja opettamassa kotikoulussa Honkarannan Hauta-ahossa.

Suurin vaikuttaja Lappalaisen tuleviin toimiin oli Amerikan matka vuonna 1902, jonne hän lähti naapurinsa Hingunniemen Antti Tikkasen kanssa osittain laittomia kutsuntoja pakoon. Yhdeksän kuukauden aikana Lappalainen näki ja oppi kaivoksien ja tukkimetsien kovasta työnteosta, työttömyydestä, alipalkoista, lakoista sekä erityisesti organisoidusta työstä, koneiden avusta, suunnitelmallisuudesta ja työväestä huolehtimisesta.

Kotiin palattuaan hän perustikin oman yrityksen, Hankaniemen rannan koneistetun tiilitehtaan. Tämä Kiuruveden Saviteollisuus oli toiminnassa aina vuoteen 1936 asti. Vuonna 1909 Lappalainen perusti Kiuruveden viidennen sahan, jonka yhteydessä toimivat myös höyläämö, mylly ja sähkölaitos. Ikäväkyllä saha paloi täysin Kiuruveden suurimmassa tulipalossa.

Tämän kaiken lisäksi hän oli mukana mm. metsänhoitoyhdistyksessä, hankki Pohjoismaisen Yhdyspankin konttorin Kiuruvedelle, toimi Osuusliike Elon ja Kiuruveden Osuusmeijerin hallinnoissa, puuhasi oppikoulua, oli kaksi kertaa presidentin valitsijamiehenä sekä oli perustamassa Iisalmen Sanomia, kunnalliselämässäkin hänen panoksensa oli merkittävä.

Kuva Kiuruveden kaupungin kuva-arkistosta: Talousneuvos K.P. Lappalainen.

Talousneuvos_Lappalainen.jpg


JUHO PÖKSYLÄINEN (1858–1939)

Juho Jaakko Pöksyläinen oli itseoppinut talonpoika, joka lukeutui aikansa Suomen sivistyneimpiin talollisiin. Hän syntyi vuonna 1858 Kiuruveden Hautakylässä Kankaan tilalla talonpoikaisperheeseen.

Tietokirjallisuudesta Juho oli kiinnostunut jo nuorena poikana. Tähän on voinut vaikuttaa Juhon itseoppinut setä Olli Pöksyläinen, jonka kirjasto kattoi noin 132 teosta. Ensimmäisiä Juhon hankkimia kirjoja oli nuorena poikana ostamansa matematiikan oppikirja. Kukoistukseensa kirjojen hankinta nousi Läävän tilan ostamisen jälkeen. Lopulta Juhon kirjastoon kertyi yli 770 eri kirjaa monilta eri tieteenaloilta aina maa- ja metsätaloudesta luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin. Toinen Juhon intohimoisista harrastuksista oli suku- ja historiantutkimus. Ei ole varmaa milloinka Juho kyseisen harrastuksensa aloitti, mutta laajamittaisen alkuperäislähteisiin perustuvan tutkimuksensa hän aloitti vasta Läävän tilan ostamisen jälkeen.

Yksi merkittävimpiä teoksia Juholta oli Kiuruveden historia, jonka käsikirjoitusta säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoissa. Lisäksi on säilynyt ainakin Kärkkäisten, Tenhusten, Pöksyläisten ja Pietikäisten suvuista tehdyt sukupuut. Juhon tekemiä karttoja ei ole valitettavasti löydetty. Sivistyneisyytensä ja kulttuuripyrintöjensä vuoksi Juhoa arvostettiin ja häneen luotettiin. Siksi Juhoa myös pyydettiin useisiin luottamustehtäviin ja hän itsekin mielellään ajoi monia eri edistämistoimia omalle pitäjällensä. Hän toimi mm. maamiesseuran piirimiehenä, kuului Itä-Suomen Karjantalousyhdistykseen, oli perustamassa osuusmeijeriä Hautakylään, toimi lautamiehenä ja puheenjohtajana eri lautakunnissa sekä oli hankkimassa Rapakkojoelle omaa koulua.

KALLE KÄMÄRÄINEN (1892-1964) JA KALLE RÖNTYNEN (1936-2001)

Muita merkittäviä kiuruvetisiä poliittisia vaikuttajia olivat Kalle Kämäräinen ja Kalle Röntynen. Maanviljelijä ja kunnallisneuvos Kalle Kämäräinen valittiin eduskuntaan kaksi kertaa Kuopion läänin läntisessä vaalipiirissä Maalaisliiton listoilta. Kansanedustajana ollessaan (vuosina 1930-1945 sekä 1954-1962) hän oli mukana useissa eri valiokunnissa ja toimi presidentin valitsijamiehenä viisi kertaa. Tämän lisäksi hän toimi mm. Kiuruveden kunnanvaltuustossa ja –hallituksessa puheenjohtajana, oli mukana kunnallislautakunnassa sekä useissa eri toimikuntien ja yhdistysten luottamustehtävissä.

Maanviljelijä ja kunnallisneuvos Kalle Röntynen toimi Keskustan kansanedustajana vuosina 1987-1995. Hän toimi useissa eri valiokunnissa ja vuonna 1988 hän oli valitsemassa uutta presidenttiä. Tämän lisäksi hän on toiminut Kiuruveden kunnanhallituksessa.

Kuva Kiuruveden kaupungin kuva-arkistosta: Kalle Kämäräinen.

Kalle Kämäräinen_kansanedustaja 1930-44,1954-61.Kunnanhallituksen pj_1951-52.jpg

PAAVO RUOTSALAINEN (1892-1977)

Paavo syntyi Kiuruvedellä Karsikon taloon. Jo pienenä Paavo oli kiinnostunut kaikesta vanhasta, menneestä ja hän keräili vanhoja esineitä. Paavon omalaatuisuus huomattiin jo tuolloin sillä 20-luvulle tultaessa Paavo työskenteli monien luottamustehtävien parissa, muun muassa kunnanvaltuuston jäsenenä.

Avioiduttuaan Paavo siirtyi Rytkynniemeen isännäksi ja maanviljelijäksi. Leipätyön ja luottamustehtävien lisäksi Paavolle jäi aikaa myös omalle rakkaalle harrastukselleen eli historialle. Pian Kiuruvedellä Museo-Paavona tunnettu innokas historian tietäjä perusti Asematien varren tuntumaan Savupirtti-Museon rakennuksineen. Paavon asiantuntejuus ja antaumus ei jäänyt huomaamatta Helsingin kansallismuseoltakaan, kun Paavo löysi kuuluisan Luelahen-ukon.

Suureksi harmiksi Savupirtti-Museo kuitenkin paloi, mutta tästä ei Paavo lannistunut: ”Elekee tok mittään. Palohan meiltä kirkkokii, vua suotiinhan tuo takasin.” Päinvastoin, palaneen museon pihapiiriin Museo-Paavo järjesti juhlat, joita edelleen vietetään Kiuruvesi-päivinä.

SOINI NIKKINEN (1923-2012)

Soini Nikkinen oli kuuluisa Kiuruvedellä syntynyt keihäänheittäjä. Ensimmäisen kerran maailmanmaineeseen Nikkinen nousi vuonna 1951 parantaessaan ennätystään yli kuudella metrillä, tulos 75,92 oikeutti Nikkisen maailmantilastoilla toiseksi.

Vuoden 1954 Bern:in EM-kisoissa Nikkinen sijoittui ainoana suomalaisena pronssille. Syksyllä 1954 ja 1955 hän heitti uudet Suomen ennätykset. Mutta kaikista kuuluisin tapahtuma oli vuoden 1956 Kuhmoisten juhannuskisat, kun Nikkinen heitti uuden maailmanennätyksen. Hurmos kesti vain hetken, kun kuuden päivän päästä puolalainen Janusz Sidlo heitti Milanossa kymmenen senttiä pidemmälle. Kuuluisaa maailmanennätyskeihästä säilytetään nykyään Suomen Urheilumuseossa kunniapaikalla.

Työväen Urheiluliittoon (TUL) kuuluva Nikkinen ei kuitenkaan boheemin asenteensa vuoksi ollut aina helppo tapaus urheilujohtajille. Tämän lisäksi tilannetta kiristi liittoriidat, mikä lopulta johti siihen ettei vuoden 1956 Melbournen olympialaisissa ollut edustamassa yhtään suomalaista keihäänheittäjää.